Tämä Perjantaitärppi on avoinna kaikille. Tilaamalla Jani Kaaron tiedekolumnit (5,90 € /kk) tai kaikki Rapportin Tähtijutut (9,90 € /kk) saat ajateltavaa joka viikko. Samalla tuet kirjoittajia ja mahdollistat juttusarjojen jatkumisen. Kiitos!
Kun valtiovarainministeri Riikka Purra totesi televisiossa, että kulttuuri on luksuspalvelu, hän sai aikaan taide-elämää puolustavien vastalauseiden vyöryn. Sanottiin, että taide ei ole luksusta vaan ruisleipää, tai että taide on kriittisen ajattelun ja kriittisen keskustelun erityisen vapaa, joustava ja monipuolinen muoto tai että taide on dialogia, törmäyksiä, jotka muuttavat katsettamme tulevaisuuteen.
Taide vaikutti siis olevan melkein mitä tahansa, mutta ei luksusta.
Oma muotoiluni asiasta on hieman hankala, sillä a) olen samaa mieltä taiteen tärkeydestä kuin kaikki ne, joiden mielestä taide ei ole luksusta, mutta b) ajattelen, että taide nimenomaisesti on luksusta.
Jos tässä vaikuttaa olevan ristiriita, se lienee ratkaistavissa sillä, että käsitykseni luksuksesta on peräisin antropologiasta. Antropologia jos mikä osoittaa, että kun kaivaudutaan tarpeeksi syvälle ihmisyyden ytimeen, löydämme sieltä nimenomaisesti orientaation kohti luksusta.
