Kauan sitten eräs tuttu kysyi minulta, pitäisikö hänen olla huolissaan lapsensa pelaamisesta. Lapsi kun pelasi hänen mielestään liikaa eikä vaikuttanut olevan kiinnostunut paljon muusta. Sanoin hänelle, kuten sanoisin tänä päivänäkin: katso lapsen elämää. Onko hänellä ystäviä? Tapaako hän ystäviään vapaa-aikanaan? Onko hän iloinen vai vaikuttaako ahdistuneelta? Pelaako hän yksin vai kavereiden kanssa? Kuuluuko lapsen huoneesta pelatessa iloinen nauru vai onko yhdessä pelaaminen ilkeää ja nöyryyttävää? Siis katso lapsen elämää. Pakeneeko lapsi pelien maailmaan, koska hänen elämässään on jotakin mikä kaipaisi korjaamista? Vai ovatko pelit yksi iloa tuova elementti hänen muuten tasapainoisessa elämässään?
Samankaltainen tilanne tuli vuosien päästä eteen toisessa muodossa kun ystävä mietti, että onkohan hänellä masennus? Sanoin hänelle, kuten sanoisin ehkä tänä päivänäkin, että en usko, että on olemassa sellaista biologista sairautta kuin masennus, mutta ihan varmasti olet masentunut. Tiesin sen, koska katsoin hänen elämäänsä. Se oli huonossa jamassa. Hänen kaikki ihmissuhteensa olivat tulehtuneet eikä hän parantanut tilannettaan ryyppäämällä.
Mutta ei vika yksin hänen ollut; muutkin ihmiset olivat vaikeita ja nuo vaikeudet kumpusivat sukupolvien takaa. Millaista olisikaan olla hänen kengissään; käännyt sinne tai tänne, teet aina väärin etkä koskaan kuule mitään hyvää itsestäsi. Et edes itseltäsi. Ajattelin, että jos hän vain häipyisi paikkakunnalta, katkaisisi kivuliaat siteet ja olisi juomatta – sitten hän voisi edes ajatella tilannettaan. Nyt hän ei ajatellut, reagoi vain.
Sain ystävän tilanteeseen kuitenkin uutta perspektiiviä kun törmäsin internetissä professori Randolph Nessen haastatteluun. Mies kertoi erikoistuneensa evoluutiopsykiatriaan enkä ensin innostunut lainkaan. Odotin yksinkertaistettuja selityksiä, jotka eivät veisi mihinkään. Nessen näkemykset olivat kuitenkin mielenkiintoisia.
