Kristinuskon on aika lisätä seitsemän kuolemansynnin listalleen yksi lisää. Ylpeyden, kateuden, vihan, laiskuuden, ahneuden, ylensyönnin ja himon jatkoksi kuuluu kaiken kehittymisen pahin jarru, ylimielisyys.
Tavallista ihmistä on aina pidetty hieman yksinkertaisena. Siitä syystä he eivät esimerkiksi voi eduskuntavaaleissa äänestää pelkästään hekilöä, vaan äänestävät myös puoluejärjestelmää. Tästä puolestaan seuraa se, että hallitukseen ei voida koskaan valita vain parhaita kykyjä, koska aina joku huipputapaus on väärässä puolueessa. Sama syy on taustalla myös siinä, että työntekijöille ei anneta mahdollisuutta päättää omista työehdoistaan omilla työpaikoillaan tai valita itselleen sopivaa lääkäriä.
Vaikka olemme maailman koulutetuin kansa, monen rakenteen takana on ajatus, että ihmiset eivät tajua omaa parastaan.
Se on yksi ylimielisyyden ilmentymä. Meidän päättäjämme uskovat, että he pättäjinä kykenevät tekemään rationaalisempia ja kauaskatseisempia päätöksiä kuin kukaan muu. He luulevat, että päättäjien käyttöönsä saamat paremmat tiedot ja selkeämpi kokonaiskuva, johtavat päätöksiin, joissa on enämmän älliä ja viisautta kuin kansan ajatuksissa.
Jostakin syystä me silti keskustelemme jatkuvasti siitä, mikä on tiedon merkitys päätöksenteossa. Maailman muuttuminen läpinäkyvämmäksi on avannut silmämme sille, että tutkitusta tiedosta huolimatta, päättäjä valitsee usein rationaalisesti parhaan vaihtoehdon sijaan ideologisesti sopivimman.
Se tapa oli toimiva niin kauan, kuin ihmiset eivät oikeasti tienneet asioista riittävästi.
Ylimielisyys on ihmiskunnan pahin vitsaus. Ja se koskee poliittisen päätöksenteon lisäksi edelleen suurta osaa taloudellista päätöksentekoa. Edelleenkin harvalukuinen on se joukko yritysjohtajia, jotka luottavat tärkeissä päätöksissä enemmän oman organisaationsa alemmilla tasoilla olevien näkemykseen, kuin lentomaileja ja gollfkierroksia ahkerasti keränneeseen johtoryhmäänsä.
