Uusi Aladdin kasvattaa Jasminen roolia ja lumoaa idän eksotiikalla mutta kärsii kömpelyydestä
Disneyn animaatioklassikko Aladdin on loihdittu uudelleen valkokankaalle elokuvan live action -versiona, jossa on kuitenkin laiskaa nostalgialla rahastamisen makua.
Odotukseni olivat etukäteen korkealla kun näin Aladdinin trailerin, jonka perusteella elokuva näytti sadunomaiselta spektaakkelilta. Kuitenkin kun tieto pressinäytöksestä selvisi vasta viime tipassa, uumoilin pahaa, koska Aladdinista järjestettiin ainoastaan yksi lehdistönäytös ja sekin vain päivää ennen ensi-iltaa. Tavallisesti elokuvien ensimmäiset lehdistönäytökset ovat jo kuukautta tai paria kuukautta ennen ensi-iltaa.
Lisäksi median edustajien piti elokuvasalin ovella allekirjoittaa embargo, jonka mukaan elokuvan kritiikkejä ei saanut julkaista printissä ennen keskiyötä ja verkossa arviot sai julkaista vasta tänään klo 11.00.
Yleensä levittäjät antavat näin niukan ajan kritiikeille vain silloin, kun elokuva on sysihuono eikä murskaavien kritiikkien haluta vievän teattereista jopa ensi-illan yleisöä. Disney on tosin muutenkin poikkeuksellisen tarkka elokuviensa lehdistönäytöksissä, joissa on aina vartijat vahtimassa, ettei kukaan videokuvaa elokuvaa. Eilen vartiointi oli viety jälleen uudelle tasolle, koska kaikkien saliin tulevien piti jättää älypuhelimensa Tennispalatsin narikkaan.
Kaiken tämän jälkeen yllätyin siitä, että elokuva oli hauska ja visuaalisesti hieno. Se oli kuitenkin pääsääntöisesti niin tasapaksu ja kesy viihde-elokuva, ettei se jättänyt jälkeensä haltioitumista. Tuntuu, että Disney tekee tällaisia tusinatuotteita vain voidakseen rahastaa nostalgialla. Mukana pressinäytöksessä oli myös yksi koululuokka, joka katsoi elokuvan vaisusti.
Mietin myös, miten yhdysvaltalaisten ja brittiläisten tekijöiden muinaista Arabiaa eksotisoiva elokuva otetaan vastaan tänä päivänä, kun tapetilla ovat kulttuurinen omiminen ja elokuvien valkopesun kritisoiminen.
