Oli jo aikakin, että Tove Jansson (1914–2001) saa oman elokuvansa. Draama ei ole kuvitettu Wikipedia-artikkeli taiteilijan koko elämästä, vaan keskittyy ennen kaikkea toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin kolmekymppinen Tove löytää todellisen seksuaalisuutensa ja alkaa pikkuhiljaa saada nimeä taiteilijana.
Tove on lumoava elokuva eikä yhtään pönöttävä suurnaiskuvaus. Jansson muistetaan juuri leikkisästä luonteestaan ja boheemeista juhlistaan, joten on hienoa, että tämä keveys välittyy myös elokuvan tunnelmasta. Elokuvassa tuodaan esiin myös Toven monipuolisuus taiteilijana: pilapiirtäjänä, taidemaalarina, sarjakuvien tekijänä ja kirjailijana.
Suomenruotsalainen Jansson puhui mieluiten vain ruotsia, joten elokuvakin on ruotsinkielinen. Suuri kiitos aitoudesta kuuluu ohjaaja Zaida Bergrothille (Marian paratiisi, Miami, Skavabölen pojat) ja käsikirjoittaja Eeva Putrolle, joka lisäksi esittää elokuvassa Toven iloluontoista ystävää, radiotoimittaja Maya Vannia. Alma Pöysti, 39, loistaa ensimmäisessä pääroolissaan pitkässä elokuvassa, ja myös muut näyttelijät tekevät hyvää työtä.
On voimaannuttavaa ja piristävää nähdä kerrankin suomalainen elokuva, jossa historiallisen queer-naisen seksuaalisuutta ja rakkauselämää ei ole häivytetty taka-alalle. Rakkaussuhteet miehiin ja naisiin olivat keskeinen asia Janssonin elämässä ja heijastuivat myös hänen taiteeseensa. Tovessa keskeistä on Janssonin (Pöysti) seksuaalisen identiteetin löytäminen ja ensimmäinen naissuhde, jonka hän koki naimisissa olevan teatterijohtaja Vivica Bandlerin (Krista Kosonen) kanssa.
Tämä rakkaus on syvempää kuin Toven aiemmin kokemat, mutta hän ei saa voimakkaille tunteilleen yhtä paljon vastakaikua kevytkenkäisestä ja lopulta enemmän kaapissa olevasta Bandlerista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti, ja senkin jälkeen vielä sairausluokituksessa vuoteen 1981 asti. Elokuvassa tuodaankin esiin queer-naisten valtaväestön osalta kohtaama halveksunta ja ymmärtämättömyys.
