Tanssijoiden aivoja väitöskirjassaan tutkiva Hanna Poikonen ihmettelee, miten voimakkaan kehollisesti kuvataiteen voi kokea. Juttusarjassa ihmiset tieteen ja taiteen eri aloilta kertovat, mikä viimeksi ällistytti.
Tanssija ja neurotieteilijä Hanna Poikonen tuijotti kiehtovaa taideteosta pikkuruiselta kännykän ruudulta hotellihuoneessaan Costa Ricassa eräänä iltana viime elokuussa. Hän tunsi kehossaan voimakkaan reaktion, kuin sysäyksen liikkeeseen.
Kuva ruudulla oli japanilainen nykykalligrafian työ, jonka Poikosen taiteilijaystävä oli lähettänyt chatissa.
Miksi se tuntui niin vahvasti liikkeenä?
Vaikutusta saattoi voimistaa matkasta aiheutunut parin kuukauden taidepaasto, mutta jotakin kalligrafiassa itsessäänkin täytyi olla. Matkan jälkeen Poikonen alkoi etsiä tietoa aiheesta. Hän katseli netistä videoita taiteilijoiden työskentelystä.
”Esimerkiksi jo muinaisessa Kiinassa kalligrafiaa on pidetty perustavanlaatuisena kuvataiteena, johon nimenomaan kehollisuus liittyy vahvasti. Tosielämässä tuokin teos oli kooltaan ainakin metri kertaa metri. Sen tekeminen on siis ollut iso fyysinen työ”, Poikonen sanoo.
