Puritaaneista paskaduuneihin — millaisia ihmisiä nykyinen työelämä tuottaa?
Jani Kaaro
6/14/2024
Lukijoiden tuella
Mikäpä sen hauskempaa kuin naureskella ammattiyhdistysliikkeelle? Mutta millaista herkkua mahtaa työelämä olla siellä, missä ammattiyhdistysliike on heikko? Ei tarvitse katsoa pidemmälle kuin maailmaan rikkaimpaan maahan, Yhdysvaltoihin ja vaikkapa yhteen maailman rikkaimmista yhtiöistä, Amazoniin.
Amazonissa työntekijöitä on kielletty puhumasta työpäivän aikana asioista, jotka eivät liity työhön, koska se on ”varastamista työnantajan ajasta”. Lisäksi Amazon kontrolloi sitäkin miten työntekijät kommunikoivat keskenään.
Amazonilla on esimerkiksi chat-sovellus, jossa on kiellettyä käyttää sellaisia sanoja kuin ”ammattiyhdistysliike”, ”orjatyö”, ”palkankorotus” tai ”vessa”. Sana ”vessa” näyttää olevan hyvästä syystä kiellettyjen sanojen listalla, koska työntekijöiden mukaan Amazon kellottaa vessassakäynnit, ja jotkut joutuvat pissaamaan muovipulloon, koska vessaan ei ehdi.
Toinen suuryhtiö, Apple, on ollut otsikoissa, koska se pakottaa työntekijänsä kassitarkastuksiin, jotta työntekijät eivät varasta yhtiön omaisuutta. Lihantuottaja Tyson taas on on jäänyt kiinni siitä, ettei broilerilinjaston työntekijöille ole sallittu vessataukoja, joten pahimmillaan heidän on täytynyt pissata vaippoihin tai haalareihin.
Mikäs ongelma tuossa on, joku voi sanoa, ainahan työntekijä voi lähteä pois työpaikasta, jossa hän ei viihdy. Mutta sekään ei ole niin yksinkertaista.
Yhdysvalloissa monissa työsopimuksissa on niin sanottu kilpailukieltolauseke, joka estää työpaikkansa jättävää työntekijää hakeutumasta samalle alalle siinä osavaltiossa, jossa sopimus on tehty. Lausekkeen määrittelemä karenssi vaihtelee puolesta vuodesta useampaan vuoteen.
Lauseke on alunperin suunniteltu huippuosaajille, jotta firmojen tekniset salaisuudet eivät siirtyisi työntekijän mukana kilpailevaan firmaan, mutta jostakin käsittämättömästä syystä tätä sovelletaan monissa osavaltioissa myös matalapalkka-aloilla. Se tarkoittaa, että jos joku on allekirjoittanut McDonald’sin kanssa työsopimuksen, jossa on kilpailukieltolauseke, hän ei voi tuosta vain siirtyä kadun toiselle puolelle perustettuun uuteen pikaruokapaikkaan, joka tarjoaisi parempaa palkkaa.
Pikaruokapaikan työntekijällä on työneuvotteluissa harvoin mitään muuta valttia kuin se, että hän voi aina siirtyä kilpailijalle, jos tällä on paremmat edut. Jos tämä mahdollisuus otetaan häneltä pois, hänelle ei jää käytännössä mitään asetta, millä hän voisi parantaa asemaansa.
McDonald’sin kanssa työsopimuksen allekirjoittanut ei voi tuosta vain siirtyä kadun toiselle puolelle perustettuun uuteen pikaruokapaikkaan, joka tarjoaisi parempaa palkkaa.
Enemmän kuin ay-liikkeen voimasta tai heikkoudesta, Michiganin yliopiston filosofian professorille, Elizabeth Andersonille, nämä esimerkit paljastavat jotakin olennaista neoliberalismin olemuksesta.
Kaikilla organisaatioilla on hallitus. Valtiolla on hallitus, Amazonilla on hallitus ja Porvoon eläinsuojeluyhdistykselläkin on hallitus. Kuten tunnettua, neoliberaalit ovat aina ruoskimassa valtioiden hallituksia, etenkin jos ne puuttuvat markkinoihin, koska neoliberaalien mielestä markkinoiden on annettava toimia vapaasti. Niinpä neoliberaalit mielellään markkinoivat itseään vapauden esitaistelijoina ja sääntelyn vastustajina, ja kukapa meistä ei olisi vapauden puolella.
Neoliberaaleilla ei kuitenkaan näytä olevan mitään ongelmaa sen kanssa, että yksityisen yhtiön hallitus rajoittaa työntekijöidensä vapautta tai että työnantajalle sallitaan lähes tyrannin valtuudet määrätä työntekijöidensä elämästä. Andersonin mukaan tästä on helppo päätellä, että neoliberalismi ei ole kiinnostunut vapaudesta sinänsä, vaan ainoastaan pääoman vapaudesta.
Anderson on julkaissut viime vuonna uuden kirjan, Hijacked: How Neoliberalism Turned The Work Ethic Against Workers and How Workers Can Take It Back, jossa hän jatkaa neoliberalismin ja työelämän suhteiden selvittämistä.
Kohteena on tällä kerralla työetiikka, eli miksi ajattelemme työnteon merkityksestä niin yhdenmukaisesti, ja miten neoliberaalit ovat onnistuneet valjastamaan tämän hyödykseen. Jos olet kuvitellut, että olisimme keskustelussa työetiikasta edistyksellisempiä kuin 1600-luvun ajattelijat olivat, Anderson todistaa, että näin ei ole.
On hämmästyttävää miten suuresti työetiikkamme perustuu 1600-luvulla luotuihin ideaaleihin. Andersonin mukaan ongelmana vain on, että neoliberalismi on poiminut noista ideaaleista vain ne, jotka sopivat sen omaan pirtaan. Jos sen sijaan voisimme sisällyttää kaikki tuon ajan ideaalit tämän päivän työetiikkaan, työelämä voisi näyttää kovin toisenlaiselta.
Työetiikan historia on ollut tunnettua jo sosiologi Max Weberin vuonna 1904 julkaistusta klassisesta teoksesta Protestanttinen etiikka ja kapitalistinen henki lähtien. Siinä Weber osoitti, miten 1600-luvun kalvinistien uskonnollinen etiikka loi pohjan kapitalismin kehitykselle siirtämällä uskonnollisen etiikan työntekoa koskevaksi etiikaksi. Anderson on tästä ”siirtymästä” samaa mieltä Weberin kanssa, mutta jatkaa tätä pidemmälle. Hänen mielestään Weberiltä jäi jotakin huomaamatta.
Mutta kelataan ensin alkuun.
Kalvinistit uskoivat ehdottomaan armonvalintaan, eli että Jumala oli päättänyt jo aikojen alussa ketkä pelastetaan, ja ihminen ei voinut vaikuttaa tähän päätökseen millään tavalla. Kukaan ei voinut tietää kuuluiko hän pelastettuihin, mutta siitä saattoi saada vihiä siitä, millä tavalla ihminen käyttäytyi tässä maailmassa.
Vanhurskas ihminen, joka omisti elämänsä Jumalan palvelemiselle, saattoi kuulua pelastettuihin. Juopot, murhamiehet, raiskaajat ja muu laitapuolen väki eivät varmasti kuuluneet.
Miten kalvinistit sitten palvelivat Jumalaa? Heille ei ollut merkitystä niinkään sillä, minkälaista dialogia (tai monologia) ihminen kävi sydämessään Jumalan kanssa, vaan sillä, miten omistautuminen näkyi ulospäin. Niinpä kalvinisteille tärkeää oli työ ja päivittäinen uurastus; ”otsasi hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman”. Jumala oli antanut maailman kaikkine luonnonvaroineen ihmiselle, ja ihminen saattoi osoittaa kiitollisuutensa Jumalalle työstämällä tätä maailmaa siten, että se hyödytti kaikkea ihmiskuntaa.
Niinpä kalvinisteille työ oli kutsumus ja kaikki työ, joka hyödytti ihmiskuntaa, oli yhtä arvokasta. Työtä oli tehtävä aina ja ajatus vapaa-ajasta oli tuntematon; lepo oli varattu vain työstä palautumiseen. Työtä ei tehty siksi, että kerättäisiin materiaalista hyvää, vaan työstä kuului saada vain se minkä tarvitsi elämiseen.
Kaikki maalliset ilot olivat kiellettyjä. Jos työntekoon kykenevä ihminen kieltäytyi työstä ja osoittautui peräti laiskaksi, sitä paheksuttiin suuresti. Anderson kutsuu tätä ilotonta työn ylistystä konservatiiviseksi työetiikaksi, ja se on se osa puritaanisesta työetiikasta, jonka neoliberalismi Andersonin mukaan omaksui itselleen.
Miten kalvinistit sitten palvelivat Jumalaa? Heille tärkeintä oli se, miten omistautuminen näkyi ulospäin.
Puritaanisessa työetiikassa oli kuitenkin myös toinen puoli, jota Anderson kutsuu progressiiviseksi etiikaksi ja jonka teesit kuulostavat miltei sosiaalidemokraattiselta ohjelmajulistukselta. Ensinnäkin, kalvinistit paheksuivat rikasta joutilasta luokkaa, jotka eivät itse tehneet työtä, vaan elivät toisten työstä.
Kalvinistit uskoivat, että kaikki työntekijät ansaitsevat saman kunnioituksen vaikka työ olisi miten vähäpätöistä. He korostivat, että jokaisen on saatava riittävä korvaus työstään, että työolot on järjestettävä turvallisiksi ja että kenenkään ei tarvitse sietää tyranniaa työnantajan taholta. He puolsivat järjestelmiä, joiden kautta tahtomattaan työttömät löytäisivät työtä, ja hyväntekeväisyyttä niille, jotka eivät sairauden tai vamman vuoksi kyenneet tekemään työtä.
Rikkaille työnantajille heillä oli omat eettiset ohjenuoransa: kalvinistit vastustivat monopoleja ja kaikenlaista koronkiskontaa sekä keinottelua. He korostivat, ettei työnantaja saa käyttää työntekijää välineenä hankkia rikkauksia itselleen ja mitä tahansa rikkauksia työnantaja saisi kerättyä, kunnon kalvinisti ei käyttänyt rahaa itseensä, vaan koko ihmiskunnan elämän parantamiseen. Tämä on se puoli puritaanista työetiikkaa, jonka Weber Andersonin mukaan jätti huomiotta.
Jutun asiasanat:
työetiikka
paskaduunit
elizabet anderson
Jani Kaaro
6/14/2024
Lue Jani Kaaron jutut ennen muita
Jani Kaaro on palkittu tiedetoimittaja, jonka oivaltavat artikkelit herättävät ajatuksia ja laajaa huomiota.
Tue Kaaron journalistista työtä tilaamalla hänen tiedekolumninsa. Pääset lukemaan ne ennen muita ja mahdollistat juttusarjan jatkumisen.
Suoraan — ilman välikäsiä.
3,90 €
5,90 €
10,00 €
Päätä kuukausimaksusi summa itse. Voit keskeyttää tilauksesi milloin tahansa tai tilata koko Rapportin
Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot
